Normaalia

No mitäs meidän viikkoon?
Aikaisia aamuja, tuttujen pakoiluja, pientä nuhaa ja opiskeluhaaveiden tukahduttamista.
Jotenkin on taas kaikki energia nollassa. Jaksan keskittyä vaan Minkaan ja sillä selvä. Lisäks Sami on alkanu haaveilla koirasta. Tän kaiken lisäks muka vielä koira? Ei kiitos, vaikka eläinrakas olenkin. Mä vaan tiedän, että se koira jäisi täysin mun hoidettavaks, enkä jaksa kouluttaa pentua nyt. Kun olin lapsi, meillä oli kaksi koiraa ja olihan ne rakkaita, mutta nyt vasta alkaa tajua mikä homma niissä vanhemmille oli. Kaksi koiranpentua samaan aikaan. Huh huh.
Myös tää jatkuva stressaaminen syö energiaa. Aina kun lähden käymään ulkona, joudun pälyilemään olan yli, että näkyykö tuttuja. Päivällä yritän mennä kauppaan sillon, kun tutut olis koulussa tai töissä, etten vaan törmää niihin ja joudu selittelee tätä mustelmaa. Eilen kun kävin Sokoksella ostamassa uutta meikkivoidetta, oli se myyjä mulle ihan liian myötätuntonen. Just silleen, että varmasti ties mitä on tapahtunut ja oikeen säälivänä oleminen auttaisi jotenkin. No, ei kai pitäis ärsyyntyä, ystävällisyyttähän se vaan on.
Minka tosiaan on ollu vähän sairaana ja mä myös, onneksi ei oo kummallakaan kovaa kuumetta ainakaan vielä. Ainut, että Minka kiukkuaa tavallista enemmän ja syöminen on sellasta maanittelua. No, kyllä tää tästä, on se tänään jo syöny paremmin.
Opiskeluhaaveet jää nyt vielä hetkeksi, Sami kun ei niistä ihastunut. Kuulemma lapsella täytyy olla pienenä äiti koko ajan saatavilla ja lopulta koko juttu sitten käänty siihen, että mun äiti on huono äiti, kun kävi töissä ja matkusteli aika paljon mun ollessa pieni. Kyllähän mä mun äitiä usein panettelen, mutta ei muilla siihen oikeutta ole. Mutta lopulta tilanne oli kuitenkin se, että mä en mene vielä kouluun. Kauankohan nekin mun opiskelupaikkaa enää säilyttää? No pitääpä mennä opolle juttelee tästä.
Mutta nyt meen, hyvät päivän jatkot.

(Ps. Menkat on muuten myöhässä, pitäis varmaan käydä ostaa testi. Voi ei...)