Mitäs meille nyt?

Voi, miten paljon onkaan muuttunut sitten viime postauksen!
Ette uskokaan, mutta... Avioero on hakusessa. Olo on vieläkin ihan hämmentynyt. Mulla ja Minkalla on oma koti, oma, voitteko uskoo? Ja palasin opiskelemaan.
No mikäs tähän sitten johti, että vihdoinkin muutin pois sen paskiaisen mieheni luota? Hänhän kävi eräänä päivänä Minkaan käsiksi ja sillä sekunnilla päätin, että tämä on ohi nyt. Onneksi ei käyny mitään vakavaa!
Kun miettii kaikkee mihin ennen suostu, olo on ihan hämmentynyt. Ärsyttää vaan tää avioerorumba, jonka Sami yrittää saada mahdollisimman vaikeeks, haluan luonnollisesti yksinhuoltajuuden.
Juttu Mikaelin kanssa oli ja meni, silloin sitä todellakin "tarvitsin". Edelleen pidetään yhteyttä, mutta tää ei ole mulle se oikea hetki alottaa mitään vakavaa, joten ollaan ystäviä :)
Saa nähdä, jatkuuko tää blogi vielä. Voi olla, että silloin tällöin päivittelen. Kaikki on kuitenkin tällä hetkellä niin hyvin, kun voi tässä tilanteessa olla :)

Anteeksi pitkä tauko, kaikki on meillä suht kunnossa:) blogi jatkuu pian ja tilanne päivitys tulee!

Sitä sun tätä

Pahoittelenpa taas, etten ole pitkään aikaan postaillu, mut kaikki mun energia on mennyt Minkan hoitamiseen ja mun ja Mikaelin jutun salailemiseen. Ihan kyllä hävettää myöntää, mutta vaikka tavallaan vihaan itseeni, oon todellakin ihastunu. Ja jos tässä tilanteessa hyviä juttuja on, niin ehdottomasti se, että Mikael tietää Samista eikä mun tarvii valehdella sille :) tietenkin oon ollu vähän varovainen miten paljon paljastan tästä väkivaltaisuudesta kerron, mut Mikael tietää silti jotain. On ollu tosi helpottavaa, kun voi jollekin puhua. Meidän suhde on tosin vaan tekstailua, muutamia tapaamisia ja ihan pientä suukottelua.
Oon jo nyt aivan joulufiiliksissä, lisäks mun ja Samin vuosipäivä on keskiviikkona. Mitäköhän se keksii? Vaikka Samissa on paljon huonoja puolia, ainakin se järjestää mulle ihania yllätyksiä :) Kuulostaa kamalalta, että osaan iloita tässä tilanteessa, mutta toivon vaan että kaikki jotenkin järjestys.
Haluisin viettää joulun vaan kolmestaan. Ettei tarviis mennä kummankaan vanhemmille tai mitään, sit jouluaaton jälkeen vois mennä ihan rauhassa.
Onhan joulussa sekin huono puoli, etten sitten saa nähdä Mikaelia. Se oli tänään meillä, vaikka vähän hermoiltiin naapureiden takia. Onneks kuitenkin Mikael on jo ennestään mun kaveri, joten Sami ei sitä niin hirveesti ihmettelis. Ja ai niin, Mikael on muuten aivan loistava Minkan kanssa! Ne tulee tosi hyvin toimeen :) Siitä oon helpottunu, Minka osaa olla aika ujo ja hetki sillä meni, ennen ku se lämpeni Mikaelille. Mut joo, kaikki on yllättävän hyvin.
Stressaamisen aihe on kyllä seuraava puhelinlasku. Viestejä kun on tullu lähetettyä reilusti enemmän. No, eihän mun lasku Samille oikeestaan kuulu, joten enköhän mä saa sen salattua.
Parempi mennä, sain nimittäin vihdoinkin patistettua Samin käyttää Minkan kylvyssä ja ne tulee kohta :)

...

Joo, tuli tehtyä jotain aivan älyttömän tyhmää viikonloppuna. En tiedä miten edes kertoisin siitä. Oltiin kaveriporukalla, vaikkapa tässä, Mikaelin luona. No, Minka oli yön mun vanhemmilla, kun Samikaan ei ollut kotona ja kävikin niin hassusti, että mä ja Mikael jäätiin kahdestaan ja (ikävä kyllä) harrastettiin seksiä. En vieläkään saa tota päähäni. Eieieiei. Tunnen itseni likaseks.
Ekaa kertaa todella pelkään henkeni puolesta. Ihan todella. Jos Sami vaan jotenkin saa tietää...
Ja ehkä huonoin puoli tässä on, että Mikael tekstas mulle tänään. Ja mä idiootti vastasin. Ja sitä jatku koko päivän. Se kerto ihastuneensa muhun ja kaikkeen. Mulla on lapsi toisen miehen kanssa. Mä olen naimisissa. Ei voi olla totta. Pitäis lopettaa, mut ku en tavallaan halua.
Lyhyt postaus, sekava. Mut en mä nyt saa ajatuksiani enempää kasaan, sori.

Tämä on totta

http://www.youtube.com/watch?v=osbJqFTz7Bk

Päälaelta kantapäihin
Sormista silmäluomiin
Tunnen mä vielä kosketuksen
Sen toisen
Kaula ja korvanlehdet
Olkapäät, hiukset, huulet
Muistavat vielä salaisuuden
Sen toisen

Katoamaan
Tätä petosta en saa
Tätä mä en voi enää uneksi muuttaa
Tämä on totta
Tämä on totta
Tämä on totta
Unohtumaan
Mä häpeää en saa
Tätä mä en voi enää muuksi muuttaa
Tämä on totta
Tämä on totta
Tämä on totta

Heräsin
Mä vielä olemassa olen
Sydän lyö
Se takoi hajalle mun unen
Jokin ei nyt ole niinkuin oli eilen
Peite päälläni on niinkuin painajainen
Silmät kii mä vielä vähän tässä makaan
Nukahtaa en uudestaan voi todellakaan
Hetki vielä menee ennen kuin se tulee

Eilisen paino
Se pimeän paino

Kaula ja korvanlehdet
Olkapäät, hiukset, huulet
Muistavat vielä salaisuuden

Katoamaan...

Ylös nousen
Ketään kotona ei ole
Pöydän päällä lappu
Kaupan kautta tule
Ulos meen
Huomaako musta sitä kukaan
Että lähdin eilen vieraan mukaan
Haen lehden
Koitan olla tavallinen
Luen kauppalistan
Vielä uskottelen
Että eilinen on pelkkä paha uni
Kunnes taas tulee se pimeä tulee

Kirkkaana kaiken muistan
Eilistä päässä toistan
Luulin et parempi mä oisin

Katoamaan...

Laura Närhi-Tämä on totta

Normaalia

No mitäs meidän viikkoon?
Aikaisia aamuja, tuttujen pakoiluja, pientä nuhaa ja opiskeluhaaveiden tukahduttamista.
Jotenkin on taas kaikki energia nollassa. Jaksan keskittyä vaan Minkaan ja sillä selvä. Lisäks Sami on alkanu haaveilla koirasta. Tän kaiken lisäks muka vielä koira? Ei kiitos, vaikka eläinrakas olenkin. Mä vaan tiedän, että se koira jäisi täysin mun hoidettavaks, enkä jaksa kouluttaa pentua nyt. Kun olin lapsi, meillä oli kaksi koiraa ja olihan ne rakkaita, mutta nyt vasta alkaa tajua mikä homma niissä vanhemmille oli. Kaksi koiranpentua samaan aikaan. Huh huh.
Myös tää jatkuva stressaaminen syö energiaa. Aina kun lähden käymään ulkona, joudun pälyilemään olan yli, että näkyykö tuttuja. Päivällä yritän mennä kauppaan sillon, kun tutut olis koulussa tai töissä, etten vaan törmää niihin ja joudu selittelee tätä mustelmaa. Eilen kun kävin Sokoksella ostamassa uutta meikkivoidetta, oli se myyjä mulle ihan liian myötätuntonen. Just silleen, että varmasti ties mitä on tapahtunut ja oikeen säälivänä oleminen auttaisi jotenkin. No, ei kai pitäis ärsyyntyä, ystävällisyyttähän se vaan on.
Minka tosiaan on ollu vähän sairaana ja mä myös, onneksi ei oo kummallakaan kovaa kuumetta ainakaan vielä. Ainut, että Minka kiukkuaa tavallista enemmän ja syöminen on sellasta maanittelua. No, kyllä tää tästä, on se tänään jo syöny paremmin.
Opiskeluhaaveet jää nyt vielä hetkeksi, Sami kun ei niistä ihastunut. Kuulemma lapsella täytyy olla pienenä äiti koko ajan saatavilla ja lopulta koko juttu sitten käänty siihen, että mun äiti on huono äiti, kun kävi töissä ja matkusteli aika paljon mun ollessa pieni. Kyllähän mä mun äitiä usein panettelen, mutta ei muilla siihen oikeutta ole. Mutta lopulta tilanne oli kuitenkin se, että mä en mene vielä kouluun. Kauankohan nekin mun opiskelupaikkaa enää säilyttää? No pitääpä mennä opolle juttelee tästä.
Mutta nyt meen, hyvät päivän jatkot.

(Ps. Menkat on muuten myöhässä, pitäis varmaan käydä ostaa testi. Voi ei...)

Häpeä

Joskus mietin miksi ihmeessä mä alennun tähän? Miksi mä vaan puren hammasta ja otan iskut vastaan? Tarviiko mun, ihan oikeesti? Tuntuu, että tarvii että mun vaan on pakko. Sellaseksi mut on kasvatettu. Ei tasan anneta periksi, meidän suhdehan ei ole epäonnistunut. Siitä tulisi mun vanhemmille ihan uskomaton häpeä, jos me erottais ja musta tulisi yksinhuoltaja. Ristiriitaisia tunteita.
Ansaitsenko mä tän kaiken? Sami sanoo, että ansaitsen, mä en osaa tehdä mitään oikein. Ei oo tarpeeksi siistiä ja on mun vika, kun Minka itkee yhä öisin. On mun vika, kun mä itken. Niin mun isäkin sano mulle pienenä. Älä itke turhasta.
Hävettää mennä kauppaan, kun meikkivoide ei peitä kunnolla mustelmaa ja tuntuu, että kaikki tietää. Jotkut ihmiset tuijottaa avoimesti ja säälivästi, mutta eivät kehtaa tulla puhumaan. Ihan ku mulla olis joku tauti. Ihan ku väkivalta olisi tarttuvaa. En voi nähdä tuttuja ennen ku ruhje on parantunu, ne luulee muutenkin että välttelen niitä. Ja aina niitä ruhjeita tulee uusia. Pelottaa jo seuraava viikonloppu. Riittämättömyyden tunne on jotain, mihin oon tottunu ihan pienestä asti. Aina mun sisko oli mua kiltimpi ja isoveli fiksumpi.
Ihme, etten yrittänyt ikinä itsemurhaa.
Päättötokarin keskiarvo oli 9.4, mutta kun veljellä oli ollut parempi. Ja miksi ihmeessä en hakenut musiikkilukioon? En uskaltanut vastata, että enhän mä sinne halunnut, valehtelin unohtaneeni pääsykokeet.
Koko ajan jaksamisen äärirajoilla, ihan ku kohta putois. Yksi töytäisy, yksi ivallinen sana ja putoaa kuiluun, josta ei enää pääse pois.
Pelottaa, että valo katoaa.
Sitten tulin raskaaksi. Voi sitä tunnetta, kun pikkunen potki ensimmäisen kerran. Miten onnellinen mä olinkaan. Ja miten onnellisia mä ja Sami oltiin. Haaveiltiin isommasta asunnosta, ehkä omakotitalosta. Tiedettiin kuitenkin, ettei vielä, ei vielä voida maksaa niin paljon.
Se päivä, kun Minka syntyi. Ehkä ensimmäisen kerran tunne, että voi hyvä luoja, jos mä pystyn tekemään jotain näin täydellistä, enkö mä pysty muuhunkin? Se rakkaus oli uskomatonta. Ja pieni nalkutus takaraivossa, miksi mun vanhemmat ei tunteneet niin mua kohtaan? Oliko ne joskus tunteneet, mutta mä olin tehny jotain niin kamalaa, ollut niin iso pettymys, ettei ne enää rakastaneetkaan mua samalla tavalla?
Vannoin silloin, että rakastaisin Minkaa ikuisesti ja niin mä teenkin. Tuli siitä millanen tahansa, oli sen keskiarvo liian huono tai reidet muka liian paksut, se tulee aina olemaan mulle täydellinen. Vaikka epäonnistuis viuluesityksessä. Ei sillä ole väliä.
Toivon, että Minkasta tulee onnellinen. Todella toivon sitä. Mutta voiko siitä tulla tällaisessa perheessä?

Tähän mä yritän epätoivoisesti uskoa.