Normaalia

No mitäs meidän viikkoon?
Aikaisia aamuja, tuttujen pakoiluja, pientä nuhaa ja opiskeluhaaveiden tukahduttamista.
Jotenkin on taas kaikki energia nollassa. Jaksan keskittyä vaan Minkaan ja sillä selvä. Lisäks Sami on alkanu haaveilla koirasta. Tän kaiken lisäks muka vielä koira? Ei kiitos, vaikka eläinrakas olenkin. Mä vaan tiedän, että se koira jäisi täysin mun hoidettavaks, enkä jaksa kouluttaa pentua nyt. Kun olin lapsi, meillä oli kaksi koiraa ja olihan ne rakkaita, mutta nyt vasta alkaa tajua mikä homma niissä vanhemmille oli. Kaksi koiranpentua samaan aikaan. Huh huh.
Myös tää jatkuva stressaaminen syö energiaa. Aina kun lähden käymään ulkona, joudun pälyilemään olan yli, että näkyykö tuttuja. Päivällä yritän mennä kauppaan sillon, kun tutut olis koulussa tai töissä, etten vaan törmää niihin ja joudu selittelee tätä mustelmaa. Eilen kun kävin Sokoksella ostamassa uutta meikkivoidetta, oli se myyjä mulle ihan liian myötätuntonen. Just silleen, että varmasti ties mitä on tapahtunut ja oikeen säälivänä oleminen auttaisi jotenkin. No, ei kai pitäis ärsyyntyä, ystävällisyyttähän se vaan on.
Minka tosiaan on ollu vähän sairaana ja mä myös, onneksi ei oo kummallakaan kovaa kuumetta ainakaan vielä. Ainut, että Minka kiukkuaa tavallista enemmän ja syöminen on sellasta maanittelua. No, kyllä tää tästä, on se tänään jo syöny paremmin.
Opiskeluhaaveet jää nyt vielä hetkeksi, Sami kun ei niistä ihastunut. Kuulemma lapsella täytyy olla pienenä äiti koko ajan saatavilla ja lopulta koko juttu sitten käänty siihen, että mun äiti on huono äiti, kun kävi töissä ja matkusteli aika paljon mun ollessa pieni. Kyllähän mä mun äitiä usein panettelen, mutta ei muilla siihen oikeutta ole. Mutta lopulta tilanne oli kuitenkin se, että mä en mene vielä kouluun. Kauankohan nekin mun opiskelupaikkaa enää säilyttää? No pitääpä mennä opolle juttelee tästä.
Mutta nyt meen, hyvät päivän jatkot.

(Ps. Menkat on muuten myöhässä, pitäis varmaan käydä ostaa testi. Voi ei...)

Häpeä

Joskus mietin miksi ihmeessä mä alennun tähän? Miksi mä vaan puren hammasta ja otan iskut vastaan? Tarviiko mun, ihan oikeesti? Tuntuu, että tarvii että mun vaan on pakko. Sellaseksi mut on kasvatettu. Ei tasan anneta periksi, meidän suhdehan ei ole epäonnistunut. Siitä tulisi mun vanhemmille ihan uskomaton häpeä, jos me erottais ja musta tulisi yksinhuoltaja. Ristiriitaisia tunteita.
Ansaitsenko mä tän kaiken? Sami sanoo, että ansaitsen, mä en osaa tehdä mitään oikein. Ei oo tarpeeksi siistiä ja on mun vika, kun Minka itkee yhä öisin. On mun vika, kun mä itken. Niin mun isäkin sano mulle pienenä. Älä itke turhasta.
Hävettää mennä kauppaan, kun meikkivoide ei peitä kunnolla mustelmaa ja tuntuu, että kaikki tietää. Jotkut ihmiset tuijottaa avoimesti ja säälivästi, mutta eivät kehtaa tulla puhumaan. Ihan ku mulla olis joku tauti. Ihan ku väkivalta olisi tarttuvaa. En voi nähdä tuttuja ennen ku ruhje on parantunu, ne luulee muutenkin että välttelen niitä. Ja aina niitä ruhjeita tulee uusia. Pelottaa jo seuraava viikonloppu. Riittämättömyyden tunne on jotain, mihin oon tottunu ihan pienestä asti. Aina mun sisko oli mua kiltimpi ja isoveli fiksumpi.
Ihme, etten yrittänyt ikinä itsemurhaa.
Päättötokarin keskiarvo oli 9.4, mutta kun veljellä oli ollut parempi. Ja miksi ihmeessä en hakenut musiikkilukioon? En uskaltanut vastata, että enhän mä sinne halunnut, valehtelin unohtaneeni pääsykokeet.
Koko ajan jaksamisen äärirajoilla, ihan ku kohta putois. Yksi töytäisy, yksi ivallinen sana ja putoaa kuiluun, josta ei enää pääse pois.
Pelottaa, että valo katoaa.
Sitten tulin raskaaksi. Voi sitä tunnetta, kun pikkunen potki ensimmäisen kerran. Miten onnellinen mä olinkaan. Ja miten onnellisia mä ja Sami oltiin. Haaveiltiin isommasta asunnosta, ehkä omakotitalosta. Tiedettiin kuitenkin, ettei vielä, ei vielä voida maksaa niin paljon.
Se päivä, kun Minka syntyi. Ehkä ensimmäisen kerran tunne, että voi hyvä luoja, jos mä pystyn tekemään jotain näin täydellistä, enkö mä pysty muuhunkin? Se rakkaus oli uskomatonta. Ja pieni nalkutus takaraivossa, miksi mun vanhemmat ei tunteneet niin mua kohtaan? Oliko ne joskus tunteneet, mutta mä olin tehny jotain niin kamalaa, ollut niin iso pettymys, ettei ne enää rakastaneetkaan mua samalla tavalla?
Vannoin silloin, että rakastaisin Minkaa ikuisesti ja niin mä teenkin. Tuli siitä millanen tahansa, oli sen keskiarvo liian huono tai reidet muka liian paksut, se tulee aina olemaan mulle täydellinen. Vaikka epäonnistuis viuluesityksessä. Ei sillä ole väliä.
Toivon, että Minkasta tulee onnellinen. Todella toivon sitä. Mutta voiko siitä tulla tällaisessa perheessä?

Tähän mä yritän epätoivoisesti uskoa.

Sovinto?

Oho, noin pitkä aika vierähti jo viime kirjoituksesta. Oon kerrankin vaan ottanu rennosti, oikeesti pitkästä aikaa.
Eilen Sami suostutteli mut ulos syömään ja meillä oli tosi ihana ilta. Ihan niinku sillonkin, kun seurusteltiin :) Sami ymmärsi, kun mietin muuttoa omaan asuntoon, mutta ei silti haluaisi erota. Se selitti, että sillä on stressiä töissä ja tää helpottaa pian. Toivotaan, en mäkään haluaisi erota. Alan varmaan kuitenkin katsella sitä asuntoa, jos tilanne sitten vähän helpottuis. Nyt kuitenkin "muutan takasin" Samin luo Minkan kanssa, ettei mun vanhemmat ala tosissaan huolestua, vaikka oonhan täällä jo aika pitkään ollu. Selittelin vaan, että kun Sami on työmatkalla ja en yksin haluis olla. Lieköhän ne täysin usko... Juteltiin Samin kanssa jopa siitä, jos se suostuisi käymään jossain parisuhdeterapiassa. Pitäisi vähän katsella miten niitä on tarjolla, missä ja millon. Voisihan se ihan oikeesti auttaa, jos Samin sinne saisin :) Eiköhän se suostu...
 Onko kellään kokemuksia?

Vielä en ole sopivaa asuntoa löytänyt, tosin olenhan sitä tosi vähän aikaa etsinytkin. Sekin vähän mietityttää, kun se maksaa. Toisaalta, en usko että rahasta tulisi ihan hirveä ongelma, mutta sitten mulla ei olisi autoakaan käytössä, kun se on Samin ja pitäisi kulkea kaikkialle bussilla. Olenhan mä kyllä nytkin kulkenut, kun Sami on ollut töissä :)

Mutta nyt muihin asioihin. Huomenna olisi tarkotus mennä etsimään mun siskolle vanhojen tanssimekkoa, kiva kun päästään taas viettämään aikaa kaksin. (Minka on kyllä mukana :) ) Netistä se on jo vähän katsellut, mutta haluaisi täysin uuden. Varmaan jonkun sinisen värisen, saa nähdä sitten. On ne puvut vaan niin kalliita uusina! Ja ku puvun arvo laskee heti, kun sen sieltä kaupasta ulos vie, ei todellakaan saa samaa hintaa myydessä.

Vielä muistan niin elävästi kun oli omat tanssit, nyt vähän harmittaa että myin sen mekon, mutta toisaalta enää mä en sillä mitään tee. Tanssin silloin mun kaveripojan kanssa, jonka olen tuntenut ihan pienestä asti ja yhä ollaan ystäviä :)  Hassua miten monta vuotta omista vanhoista olikaan. Täällä en kyllä viiti julkaista kuvia siitä puvusta, ettei joku tunnista... Onhan se aina hauskaa olla päivä prinsessana ;)
Mutta nyt menen, vois yrittää huomenna postailla :)

Viikonloppu

Mun H&M:n paketti tuli perjantaina vihdoin, sainpas uusia vaatteita sekä itselleni että Minkalle :)
Nää kaikki kuvat on siis H&M:n kuvastosta, kamera kun on vielä korjattavana.

Jotenkin tosi ihanan värinen toi paita musta:)

En tykkää hirveesti mustasta värinä, mutta toi housujen malli on tosi kiva, korkeevyötäröiset kun on.

Tykkään tosi paljon Disney-hahmoista, pakko oli tilata tällänen pyjama :)

Nää housut ei kyllä enää kauan mene, mutta tällaset nyt kuitenkin tarvitaan.

Mitä muuta meidän viikonloppuun? No Sami ei tietenkään ollut töissä ja perjantai meni hyvin. Minka on ollu tapansa mukaan hyvällä tuulella ja Sami leikkikin sen kanssa, mä tein ruuaks lasagnea, josta tuli yllättävän hyvää :) Katsottiin leffa Minkan nukuttua, se nukkuu yleensä jo yöt kokonaan.
No lauantai sitten. Sami lähti baariin kavereidensa kanssa ja raahautu aamuyöstä takasin, herätti mut ja Minkan. Siitähän se riemu repes, kun Minka ei meinannut mennä takas nukkumaan ja lopulta tilanne päätty siihen, että lähdin taksilla vanhemmilleni. Nyt oon saanu vähän aikaa ajatella, vaikka Sami onkin soitellu jatkuvasti, en oo vielä suostunut vastaamaan. Vielä se ei oo tullut käymään, tavallaan haluisin että se tulis, tavallaan en. Oon miettiny pitäisikö nyt vihdoin etsiä oma asunto. Ehkä mä katson vielä hetken mihin tää kehittyy.

Mutta nyt mä lähden Minkan kanssa ulos :)

Alku

Pakko oli päästä jotenkin purkaa ajatuksia, joten ajattelin perustaa blogin, jos tää auttais. Toivoisin myös neuvoja. Oon siis vähän yli parikymppinen naisen alku, esikoinen jo syntyny ja naimisissa on oltu mieheni kanssa jo melkein vuosi. Ongelmahan on se, että tässä vuoden aikana miehestäni on alkanut löytyä väkivaltasia puolia, joita en koskaan arvannu hänellä olevan. Kutsutaan häntä vaikka Samiks. Elämä on jostain syystä menny ihan sekasin äkkiä, kaikki oli pari vuotta sitten hyvin... Nyt  perustelee lyömisen stressillä, lapseemme se ei ole onneks vielä koskenut. Pelottaa, jos onkin vaan ajan kysymys, millon jotain tapahtuu. Ollaan puhuttu tästä ja kyllähän Sami lupaa muuttua. Joka kerran jälkeen.
 Ihmettelen miten tää on voinu mennä tähän. Ihminen, jota rakastaa näin paljon, voikin yhtäkkiä muuttua täysin. Pitäis kai jättää se, mutta mistä rohkeus? Ollaan seurusteltu jo niin monta vuotta, lukiosta asti ja suunniteltiin lapsi, saatiin ihana esikoistyttäremme ilman suurempia ongelmia ja kaikki oli täydellistä.
Nyt mä en uskalla edes ehdottaa sille, että lähtisin jatkaa opintojani. Haluaisin ja perhehoitopaikkakin löytyis, toisaalta pelottaa, että jos meidän Minka (nimi muutettu) onkin vielä liian pieni, onhan tuo vasta vähän alle vuoden ikänen. Opintoja voisin jatkaa joulun jälkeen, mutta arveluttaa. Jos Sami suuttuu ja tekee tällä kertaa jotakin pahempaa mulle, entä jos joutuisin sitten jättämään ne kahdestaan koulutöiden ajaksi ja se suuttuisikin Minkalle? Välillä se on ihana ja miks ei kaikki vois palata takas hyväks, jos kerran ennenkin oli? Jos tää on vaan vaihe.
Jotenkin meidän kotitöiden jakokin on menny niin, että mä siivoon, teen ruuan ja hoidan lapsen, ku Sami on töissä ja katsoo telkkaria... Vannoin aina, ettei näin käy. Vannoin, etten jää kotiäidiks huonosti käyttäytyvän miehen kanssa. Mutta kuka sitten tekis sen kaiken, jos olisin taas koulussa? Ei mun aika loputtomiin riitä, vaikka Minka meneekin kaiken edelle. Mutta välillä kun tunnen itseni täysin yksinhuoltajaksi, toisinaan Sami kyllä ryhdistäytyy, siivoaa ja tekee ruuankin. Ja mä rakastan sitä. Tai entistä sitä. En mä enää tiedä, onko niillä eroa. Ihmiset sanoo, ettei toista voi muuttaa, mutta silti ne muuttuu. Eihän elämä reilua ole, mutta ajattelin aina, että reilumpa. Ajattelin ennen, että kaikki järjestyy.
Nykyään ajattelen, että kaiken on pakko järjestyä Minkalle. Sen kuuluu saada kunnon koti ja ennen kaikkea turvallinen.
Niin kun voitte arvata, tää on raskasta. En oo uskaltanu kertoo kellekään läheisistäni, enkä varmaan uskallakaan. Helpompaa netissä anonyyminä, paljon helpompaa. Onko kukaan ollu vastaavassa tilanteessa? Miten ootte toimineet?
Taidanpa nyt mennä siivoomaan.