Häpeä

Joskus mietin miksi ihmeessä mä alennun tähän? Miksi mä vaan puren hammasta ja otan iskut vastaan? Tarviiko mun, ihan oikeesti? Tuntuu, että tarvii että mun vaan on pakko. Sellaseksi mut on kasvatettu. Ei tasan anneta periksi, meidän suhdehan ei ole epäonnistunut. Siitä tulisi mun vanhemmille ihan uskomaton häpeä, jos me erottais ja musta tulisi yksinhuoltaja. Ristiriitaisia tunteita.
Ansaitsenko mä tän kaiken? Sami sanoo, että ansaitsen, mä en osaa tehdä mitään oikein. Ei oo tarpeeksi siistiä ja on mun vika, kun Minka itkee yhä öisin. On mun vika, kun mä itken. Niin mun isäkin sano mulle pienenä. Älä itke turhasta.
Hävettää mennä kauppaan, kun meikkivoide ei peitä kunnolla mustelmaa ja tuntuu, että kaikki tietää. Jotkut ihmiset tuijottaa avoimesti ja säälivästi, mutta eivät kehtaa tulla puhumaan. Ihan ku mulla olis joku tauti. Ihan ku väkivalta olisi tarttuvaa. En voi nähdä tuttuja ennen ku ruhje on parantunu, ne luulee muutenkin että välttelen niitä. Ja aina niitä ruhjeita tulee uusia. Pelottaa jo seuraava viikonloppu. Riittämättömyyden tunne on jotain, mihin oon tottunu ihan pienestä asti. Aina mun sisko oli mua kiltimpi ja isoveli fiksumpi.
Ihme, etten yrittänyt ikinä itsemurhaa.
Päättötokarin keskiarvo oli 9.4, mutta kun veljellä oli ollut parempi. Ja miksi ihmeessä en hakenut musiikkilukioon? En uskaltanut vastata, että enhän mä sinne halunnut, valehtelin unohtaneeni pääsykokeet.
Koko ajan jaksamisen äärirajoilla, ihan ku kohta putois. Yksi töytäisy, yksi ivallinen sana ja putoaa kuiluun, josta ei enää pääse pois.
Pelottaa, että valo katoaa.
Sitten tulin raskaaksi. Voi sitä tunnetta, kun pikkunen potki ensimmäisen kerran. Miten onnellinen mä olinkaan. Ja miten onnellisia mä ja Sami oltiin. Haaveiltiin isommasta asunnosta, ehkä omakotitalosta. Tiedettiin kuitenkin, ettei vielä, ei vielä voida maksaa niin paljon.
Se päivä, kun Minka syntyi. Ehkä ensimmäisen kerran tunne, että voi hyvä luoja, jos mä pystyn tekemään jotain näin täydellistä, enkö mä pysty muuhunkin? Se rakkaus oli uskomatonta. Ja pieni nalkutus takaraivossa, miksi mun vanhemmat ei tunteneet niin mua kohtaan? Oliko ne joskus tunteneet, mutta mä olin tehny jotain niin kamalaa, ollut niin iso pettymys, ettei ne enää rakastaneetkaan mua samalla tavalla?
Vannoin silloin, että rakastaisin Minkaa ikuisesti ja niin mä teenkin. Tuli siitä millanen tahansa, oli sen keskiarvo liian huono tai reidet muka liian paksut, se tulee aina olemaan mulle täydellinen. Vaikka epäonnistuis viuluesityksessä. Ei sillä ole väliä.
Toivon, että Minkasta tulee onnellinen. Todella toivon sitä. Mutta voiko siitä tulla tällaisessa perheessä?

Tähän mä yritän epätoivoisesti uskoa.