Alku

Pakko oli päästä jotenkin purkaa ajatuksia, joten ajattelin perustaa blogin, jos tää auttais. Toivoisin myös neuvoja. Oon siis vähän yli parikymppinen naisen alku, esikoinen jo syntyny ja naimisissa on oltu mieheni kanssa jo melkein vuosi. Ongelmahan on se, että tässä vuoden aikana miehestäni on alkanut löytyä väkivaltasia puolia, joita en koskaan arvannu hänellä olevan. Kutsutaan häntä vaikka Samiks. Elämä on jostain syystä menny ihan sekasin äkkiä, kaikki oli pari vuotta sitten hyvin... Nyt  perustelee lyömisen stressillä, lapseemme se ei ole onneks vielä koskenut. Pelottaa, jos onkin vaan ajan kysymys, millon jotain tapahtuu. Ollaan puhuttu tästä ja kyllähän Sami lupaa muuttua. Joka kerran jälkeen.
 Ihmettelen miten tää on voinu mennä tähän. Ihminen, jota rakastaa näin paljon, voikin yhtäkkiä muuttua täysin. Pitäis kai jättää se, mutta mistä rohkeus? Ollaan seurusteltu jo niin monta vuotta, lukiosta asti ja suunniteltiin lapsi, saatiin ihana esikoistyttäremme ilman suurempia ongelmia ja kaikki oli täydellistä.
Nyt mä en uskalla edes ehdottaa sille, että lähtisin jatkaa opintojani. Haluaisin ja perhehoitopaikkakin löytyis, toisaalta pelottaa, että jos meidän Minka (nimi muutettu) onkin vielä liian pieni, onhan tuo vasta vähän alle vuoden ikänen. Opintoja voisin jatkaa joulun jälkeen, mutta arveluttaa. Jos Sami suuttuu ja tekee tällä kertaa jotakin pahempaa mulle, entä jos joutuisin sitten jättämään ne kahdestaan koulutöiden ajaksi ja se suuttuisikin Minkalle? Välillä se on ihana ja miks ei kaikki vois palata takas hyväks, jos kerran ennenkin oli? Jos tää on vaan vaihe.
Jotenkin meidän kotitöiden jakokin on menny niin, että mä siivoon, teen ruuan ja hoidan lapsen, ku Sami on töissä ja katsoo telkkaria... Vannoin aina, ettei näin käy. Vannoin, etten jää kotiäidiks huonosti käyttäytyvän miehen kanssa. Mutta kuka sitten tekis sen kaiken, jos olisin taas koulussa? Ei mun aika loputtomiin riitä, vaikka Minka meneekin kaiken edelle. Mutta välillä kun tunnen itseni täysin yksinhuoltajaksi, toisinaan Sami kyllä ryhdistäytyy, siivoaa ja tekee ruuankin. Ja mä rakastan sitä. Tai entistä sitä. En mä enää tiedä, onko niillä eroa. Ihmiset sanoo, ettei toista voi muuttaa, mutta silti ne muuttuu. Eihän elämä reilua ole, mutta ajattelin aina, että reilumpa. Ajattelin ennen, että kaikki järjestyy.
Nykyään ajattelen, että kaiken on pakko järjestyä Minkalle. Sen kuuluu saada kunnon koti ja ennen kaikkea turvallinen.
Niin kun voitte arvata, tää on raskasta. En oo uskaltanu kertoo kellekään läheisistäni, enkä varmaan uskallakaan. Helpompaa netissä anonyyminä, paljon helpompaa. Onko kukaan ollu vastaavassa tilanteessa? Miten ootte toimineet?
Taidanpa nyt mennä siivoomaan.